sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

#metoo




Lovetun poliisiaseman yhdistetty takavarikko- ja löytötavaravarasto kaipasi järjestämistä. Pääpoliisiasemalta oli tehty laillisuustarkastus ja moitetta oli löytynyt. Varastokirjanpito ei täsmännyt, yksi taannoisen otsaanlyöntikilpailun tehosteena ollut Fiskars-kirves oli kadoksissa. Ylikonstaapeli Kähtävä ei vastuullisena ollut huolissaan. Kirves oli hänen liiterissään testattavana, josko sellainen kannattaisi ostaa. Kokeilematta ei kannattanut.

Varastossa haisi aserasva, polkupyöräkellari ja pontikka. Epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä annetun lain mukaiset takavarikkotavarat haisivat lehtikioskille. Aseet olivat omalla hyllyllään, polkupyörät roikkuivat rivissä kattokoukuistaan, kuin ruhot Lovetun teurastamolla, mutta pontikkapannuja oli vain yksi. Pannu pitäisi hävittää, mutta Kähtävä suunnitteli siitä savustuspönttöä Lovetunjärven rantaan. Sen alkuperäinen käyttäjä oli jo hautausmaalla kuoltuaan Alkon tuotteisiin. Olisi vain pysynyt luomussa.

Kähtävä ei pääse askareessaan eteenpäin, kaikkiin tavaroihin liittyy niin monia muistoja. Tuossa irvistävät tekohampaat, joihin kunnankamreeri tukehtui. Onnettomuustutkintalautakunta ei ottanut tapausta tutkittavakseen, vaikka Kähtävän mielestä sillä olisi ollut laajempaa merkitystä. Yhdellä hyllyllä on hajuvesipullo, joista purkautuu muisto kuin pullon henki. Kähtävä oli silloinkin järjestelemässä takavarikkovarastoa.
Toimistosihteeri hälyttää ylikonstaapelin sisäpuhelimella päivystykseen. Asiakas kyselee, on sitkeä eikä suostu kertomaan asiaansa kuin poliisille. Toimistosihteeri pystyy hoitamaan monet asiat paremmin kuin poliisimiehet, mutta ei hänelle voi virkavaatteita pukea.

Päivystyshuoneessa on puoliläpäisevä peili-ikkuna asiakasaulaan. Siellä on n. 50-vuotias nainen, jakkupuvussa ja pillerilakissa. Ihan mukiinmenevä ajattelee Kähtävä, mutta samassa nainen meneekin WC-tilaan. Ilmanvaihto kierrättää päivystystilaan tuoksun joka on sekoitus kukkaketoa, tummeli-lypsyrasvaa ja suitsukekynttilöitä. Ilmanvaihto olisi säätämisen tarpeessa.

Kähtävä avaa lasiluukun.

-       Päivää, mikä on asianne?
-       Se on arkaluonteinen, voisimmeko mennä suljettuun tilaan?

Kähtävä ei pidä todennäköisenä, että Lovetun poliisiasemalle sattuisi samaan aikaan kahta asiakasta, mutta ei hän ala väittämään vastaan, vaan saattelee naisen kuulusteluhuoneeseen.

-       Olkaa hyvä ja istukaa, osoittaa Kähtävä tuolia ja istuu itse pöydän taakse.

Nainen istuutuu ja taittaa jalkansa siivosti sivulle. Vaikka tuntee koko pitäjän Kähtävä ei ole nähnyt häntä aiemmin ja arvuuttelee asiaansa.

-       Olen muuttanut Lovettuun vast’ikään. Kaupungissa ei yksinäisen naisen ole enää hyvä asua. Kaduilla huudellaan ehdotuksia, eikä iltakahdeksan jälkeen uskalla pistää nenäänsä ulos.

Kähtävä on huomannut nenän olevan sievä, mutta arvelee olevan parasta pitää nyt suunsa kiinni.

-       Kertokaa asianne niin kirjaan sen muistiin, sanoo Kähtävä ja verryttelee sormiaan kääntämällä ristissä olevat sormet nurinperin.
-       Kylällä on mies, joka haistelee hajuveteni tuoksua. Kun hän tulee minua vastaan ja sivuuttaa minut, hän oikein kallistaa jättämääni ilmapyörteeseen ja vetää kuuluvasti ilmaa sieraimiinsa. Se on ahdistelua, samanlaista kuin viipyilevät katseet.

Ylikonstaapeli keskittää katseensa naisen silmien väliin, eikä anna sen lipsahtaa alaspäin, vaikka rikostutkinta sitä nyt vaatisi. Nuuhkija on todennäköisesti Kurvisen pölhö poika, mutta Kähtävä pitää sen omana tietonaan.

Hajuveden tuoksun nuuhkimisessa ja viipyilevissä katseissa otetaan kiistämättä vastaan informaatiota kohteesta: hajuveden tuoksua kohteen iholta tai sähkömagneettisen säteilyn valoksi kutsuttua aallonpituutta kohteen maantieteestä. Viipyilevistä katseista eduskunnan hississä on ollut iltapäivälehdessä juttua.

-       En halua vaatia rangaistusta, koska mies vaikuttaa yksinkertaiselta. Mutta jos minulle sattuu jotakin, ovat asiat täällä muistissa.
-       Täällä tiedot säilyvät ihmisiän, haluatteko sanoa vielä jotakin?
-       Antaisin tämän hajuvesipullon todistusaineistoksi, sanoo rouva ja ojentaa pienen kultakorkkisen pullon käsilaukustaan Kähtävälle.
-       Pullo jää tänne takavarikkoon, toteaa Kähtävä ja huomaa, että se on tyhjä.
-       Näkemiin.
-       Näkemiin ja jos jotain muuta tulee mieleen tulkaa kertomaan.

Ylikonstaapeli Kähtävä saattelee naisen ulko-ovelle ja kieltämättä hän jättää melkoisen pilven jälkeensä.
Kähtävä ottaa takavarikkovarastossa pullon käteensä. Etiketti on haalistunut, mutta erottuu siitä vielä veräjä ja teksti ”miituu”.

lauantai 2. joulukuuta 2017

66 min 6 s


Ensimmäisenä näkyviin tulevat silmät, mies tietää, että ne ovat vihreät. Silmiä reunustavat kauniisti kaartuvat kulmat, joiden ulkoreuna taipuu lopuksi  ylöspäin. Kaari on kuin meren aalto vähän ennen, kun se murtuu rantakallioon. Seuraavaksi paperille avautuvat hiukset. Kun allasta liikuttelee, heiluvat ne kuin päistärikön harja laukassa. Kasvot ovat vaaleat ja ne tulevat näkyviin viimeisenä, korkeat poskipäät ja kuulas iho, kuin valkean omenan kylki.

Et voi astua kahdesti samaan virtaan. Mutta kamera pysäyttää ajan ja hetki on kuin virran kivi. Sen kahta puolta virta soljuu, mutta sen kohdalla se on pysähtynyt.  Valokuva on aukko aika-avaruudessa, portti, josta voi kulkea menneisyyteen. Valokuvan hetki on irrallaan, jotakin tapahtui ennen sitä ja jotakin tapahtuu sen jälkeen, jotakin on siinä ja jotakin jäi ulkopuolelle.

Paperiarkki on valkoinen, toinen puoli on kiiltävä. Se solahtaa punaiseen altaaseen. Ajastinkello raksuttaa. Aina se tapahtuu samalla tavalla. Ensimmäisenä näkyviin tulevat silmät.

Viisikymmentä vuotta sitten, kun valokuvaamo oli ensimmäistä päivää avoinna, tuli vähän ennen sulkemista nainen, joka halusi muotokuvan. Kuva tuli olla valmis seuraavana päivänä. Nainen ohjasi itse kuvaajaa, sanoi miten valot piti asetella ja millainen tausta oli oikein. Valotus 1/100 niin kuin se useimmiten on. Muutama ruutu ja nainen lupasi tulla seuraavana päivänä hakemaan kuvan. Maksoi sen etukäteen.

Valokuvaaja teki illan aikana kymmeniä vedoksia, mutta mikään niistä ei tyydyttänyt häntä. Silmät jäivät liian tummiksi tai posket paloivat puhki, vaikka käytti maskia ja eripituisia valotuksia.  Silmistä piti näkyä että ne ovat vihreät vaikka kuva oli mustavalkoinen. Kun aamu valkeni, olisi studion voinut tapetoida naisen muotokuvilla. Kuvia kaikissa harmaasävyissä, nurkasta toiseen pyykkipojilla naruilla, sametin mustaa ja sateen harmaata ja kaiken keskellä epätoivoinen valokuvaaja.

Nainen ei tullut koskaan hakemaan kuvaansa.

Tuli muita naisia, kauniita ja rumia, mutta kaikista tehtiin kaunis muotokuva. Valokuvaaja sai mainetta taitavana silmien kuvaajana, hän sai ne elämään paperilla. Naiset palasivat hakemaan kuvansa, mutta kukaan ei jäänyt eikä kukaan muu olisi valokuvaajalle kelvannutkaan.

Tuli lapsia vanhempien kanssa pyhäpuvuissaan, merimiespuvuissaan, Saksasta tuoduissa nahkahousuissaan. Tuli hääpareja, mutta kukaan ei tullut eropäivänään.  Hautajaisia pyydettiin kuvaamaan. Ylioppilaskuvauksia, koulukuvauksia, lemmikkieläinkuvauksia. Viimeisimpänä villityksenä naiset halusivat pikkutuhmia kuvia vuosisadan alun lavasteissa, syntymäpäivälahjaksi miehelle, pullea jalka korskeasti tuolille nostettuna.

Negatiiveja kertyi, huolellisesti arkistoituina. Aihepiireittäin, vuosijärjestyksessä, tarkkaan numeroituina.

Valokuvaajan käsien iho on kuin sätkäpaperirullan viimeinen palanen. Kemikaalien ohueksi polttamaa. Kämmenselässä suonet kiemurtelevat kuin puun juurakot. Silmät ovat vetiset ja haileat pimiövuosien jälkeen. Lonkat särkevät, mutta vihreäsilmäisen muisto ei haalistu. Valokuvaaja vedostaa ja katsoo menneisyyteen.

Joka sunnuntai valokuvaaja kiipeää harjulle katsomaan auringon laskua.

Maahantuoja lähettää digitaalisen kameran kokeiltavaksi. Kuva ilmestyy saman tien kameran taakse. Kamera tekee kuvan ja valokuvaaja jää virattomaksi.

Valokuvaajan mielestä valokuvan syntyminen pitää nähdä. Kuva otetaan, jos olosuhteet sen antavat. Filmi pannaan purkkiin, jossa tapahtuu negatiivin syntymän mysteeri. Eläväksi kuva tulee kehitysaltaan valtameressä niin kuin elämä silloin kun se ensimmäisen kerran syntyi.

Valokuvaaja nousee vielä kerran harjulle. Kamera roikkuu kaulassa ja vaellussauva helpottaa lonkkien särkyä. Sauvan päässä on jalustakierre, johon hän ruuvaa kameran. Digitaalisen kameran voi asettaa ampumaan sarjatulta sekunnin välein 999 kertaa.

Aurinko laskee horisonttiin ja sitä kohti kuvaaja suuntaa kameran ja asettaa tarkennuksen äärettömään. Saman äärettömyyden reunalla hän on itsekin.

Kun puolet auringosta näkyy kuin paistettu muna pannulla, kuvaaja käynnistää kameran ja katsoo kaukaisuuteen. Pokkari naksuttaa kuvia sekunnin välein. Aurinko putoaa ja on kuin sen vauhti kiihtyisi mitä enemmän siitä on taivaanrannan takana.

Vähän ennen katoamistaan aurinko jarruttaa ja leimahtaa vihreänä. Väri ja sävy ovat kuin vihreissä silmissä. Leimahdus taltioituu kameran muistikortille. Valokuvaaja ei katso kuvaa uudestaan. Vihreäsilmäinen nainen on palannut. 

Pesänhoitaja lahjoittaa 396.600 negatiivin kokoelman valokuvataiteen museolle.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Halkeama




Paikat pestään joka avauksen jälkeen ja vielä päivän päätteeksi perusteellisesti. Kudosjäämät alkavat muuttua maaksi jälleen ja niistä vapautuu kaasuja, jotka imelöittävät salin ilman yhdessä säilytyskemikaalien kanssa. Kun siellä on ollut töissä kolmekymmentä vuotta niin kuin preparaattori Nurminen, ei hajua edes huomaa kuin ensimmäisenä päivänä kesäloman jälkeen. Nyt on sellainen päivä, mutta päivän ensimmäiselle avattavalle se on viimeinen kokonaisena. Nurminen sahaa kalottia irti ja rintakehää auki oikeuslääkärille mellastaa. Tämä on poliisin määräämä oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus miehelle: hän on hypännyt kerrostalon kolmannesta kerroksesta katuun.

Taloyhtiössä on kuusi korkeaa kerrostaloa, ja niiden edessä on betonikansi. Vain huoltoajo on sallittu. Muuttaminen on huoltoajoa ja kuorma-auto pysähtyy viitostalon eteen. Nurmiset muuttavat vuokralle. Muut ovat muuttaneet taloon jo muutama vuosi sitten. Talot on rakennettu hartiapankilla ja kaikki tuntevat toisensa ja toistensa kakarat. Uusista tulijoista otetaan selvä: saadaanko kavereita, mille luokalle ne tulee, saadaanko pihalätkäjoukkue kokoon ja onko niillä telkkari.

Kun auto pysähtyy A –portaan eteen, olemme asettuneet riviin ovikatoksen viereen: minä, Artsi ja Hande. Lava on avonainen ja harvan sivulaudoituksen läpi näkyy poikien pyörä.  Chopperi-stonga ja pitkä satula. Ainakin yksi lisäpelaaja pihapeleihin. Kuljettajan paikalta purkautuu isomahainen mies: naama on skrupunen kuin Handen korispallo. Apumiehen puolelta tulee kaksi poikaa, toinen meitä vanhempi ja toinen niin pieni, ettei siitä ole kuin pallopojaksi. Nurmisten mutsi on tullut jo eilen siivoamaan paikkoja tietää joku kertoa.

-       Hei, mikä sun nimi on?
-       Jouni ja toi pikkubroidi on Janne.
-       Monennella sä oot?
-       Mä meen syksyllä kansikseen vastaa Jouni.

Kaikki eivät ole nimensä näköisiä. Jounista tulee Nurde. Janne saa pitää etunimensä.

Kolme tuntia me jaksetaan odottaa. Sen jälkeen rinkutamme Nurmisten ovikelloa, ovessa on vielä edellisen asukkaan nimi Mäkelä Nuutinen. Nurmisen mutsi tulee avaamaan, sillä on päässä rullat ja läpinäkyvä muovipussi. Pojat ei pääse ulos.

Me lähdemme talon takana olevalle metsäniitylle, savipatille, se on harmaata lilluvaa kiisseliä. Artsi on lukenut, että ennen astiat tehtiin savesta. Me teemme piipun koppia. Varreksi tulee ruokopilli. Paikassa on kuivumassa rivi savipiippuja. Ei meillä tupakkaa ole, vaikka faijalta voisi pölliä, on vain auringossa pahvinpalan päällä kuivattua karhunsammalta, murenee kuin näkkileipä. Sauhut maistuvat pahalta, mutta ne on miehekästä puhaltaa ulos.

Nurde tulee seuraavana päivänä mukaan. Piippumestaan mennään mutkan kautta, ettei kukaan pääse seuraamaan meitä. Suurin osa piipuista on halkeillut kuin neekerilapsen pihamaa, joissakin on varsi pysynyt paikoillaan. Kun me poltamme sammalta, Nurden piipusta leviää tupakan haju. Teemme yhteisen salavalan ja saamme vetää päälle yhdet hatsit oikeaa tupakkaa. Nurde kiittelee meitä kovasti piippuvinkistä.

Koulu loppuu ja kesäloma alkaa. Nurmisia ei ole vähään aikaan näkynyt. Artsi tietää, että Nurde käy pikkubroidinsa kanssa lekarin ruokajonossa. Kaupunki tarjoaa safkat, mutta pitää olla omat lautaset. Minäkin olen käynyt siellä, mutta en enää sen jälkeen, kun oli helmivelliä. Se oli pahaa, mutta liukasta oksentaa pusikkoon.

Artsi lähtee sen perheen kanssa landelle ja me muut yritetään keksiä tekemistä. Neppaan Handen kanssa takapihan hiekkalaatikolla. Etupihalta kuuluu mossahdus. Se on niin kova, että ääni kiertää hetken kerrostalojen seinissä. Katsomme Handen kanssa toisiamme ja neppisautot jäävät radalle. Juoksemme etupihalle, mutta talon kulman takana meinaamme törmätä Nurmisen faijaan. Joku huutaa parvekkeelta. Ikkunoihin ilmestyy ihmisiä.

Nurmisen faija on melkein alasti, vain kello ranteessa. Pää on halki ja sisältä valuu harmaata mössöä, samanväristä kuin piippusavi ennen kuin se on kuivunut. Muuten mies näyttää ehjältä, kello on pysähtynyt.

Paikalle tulee aikuisia ja meidät hätistetään kauemmaksi.

En näe Nurdea enää koskaan. Pihassa alkaa kiertää juttuja siitä, mitä on tapahtunut. Nurmisilla oli ollut saunavuoro ja saunasta oli kuulunut riitelyn ääniä. Handen mutsi oli nähnyt miehen tulevan saunasta alasti. Meidän talossa sauna on katolla ja kun sieltä tulee alas joutuu menemään Handen oven ohi. Mutsi ei ollut nähnyt ovisilmästä ihan tarkkaan.

Nurmisten alapuolella asuvat Lehtiset. Lehtisen rouva on työtön ja sillä heittää päästä, mutta kyllä se tajuaa asioita. Kun yläkerrasta kuului meteliä, meni rouva parvekkeelle katsomaan ja joutui katsomaan Nurmisen faijaa silmästä silmään. Mies putosi ja Lehtiskä sai juuri vedettyä päänsä pois edestä. Nurmisten mutsi oli kertonut sille, että mies uhkasi riidan päätteeksi saunan jälkeen hypätä parvekkeelta ja tekikin sen. Vaimo oli pitänyt miestään kiinni jaloista niin pitkään kuin pystyi ennen kuin tämä putosi.

Näin me sen kerromme Artsille, kun se palaa landelta. Artsia ottaa päähän.

-       Aina mä olen poissa kun jotain tapahtuu.
-       Älä välitä, ei se ollut kivan näköistä, toteaa Hande.
-       Pojat joutui varmaan lastenkotiin kun ei niitä ole näkynyt.
-       Chopperi jäi kellariin.

Nurminen on suorittanut obduktioavustajan näyttötutkinnon ja pitää työstään. Siinä pääsee tekemään käsillään ja näkee niiden jäljen. Ei Nurminen vieläkään ymmärrä, mitä ihmisen pään sisällä liikkuu. Samassa kalotti irtoaa ja harmaa aivomassa tulee näkyviin. Faija hyppäsi ylempää kuin tämänkertainen. Tupakkakaan ei enää maistu sen jälkeen kun on nähnyt tarpeeksi monta tervakeuhkoa.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Inarintien ALKO

INARINTIEN ALKO

- Syyttäjä vastaan Virtanen, asianosaiset istuntosaliin numero kolme.

Asianajajahuoneen telkän pönttöä muistuttava kaiutin rätisee ja sylkee sanat ulos harmaalla kankaalla verhotun pyöreän aukon lävitse. Sanat pyrähtävät kuin poikaset pöntöstä ja läpsyttelevät kohti asianajaja Nils Holmströmiä, joka istuu päämiehensä kanssa kahden hengen puusohvalla. Sanat eivät tavoita päämiestä, joka tosin kuulee oman nimensä, mutta ei ymmärrä miten se häneen liittyy. Virtanen on Suomen yleisin sukunimi ja sillä voidaan tarkoittaa jotain toista.

Holmström on pyytänyt päämiehensä asianajajien huoneeseen. Siellä ei ole muita. Heidän juttunsa on perjantaipäivän ainokainen ja viimeinen ennen lyhyttä kesäistuntotaukoa.  Jos hyvin käy ja juttu joutuisasti istutaan, Holmström arvelee ehtivänsä käydä Inarintien Alkossa ennen  omaa saunavuoroaan. Muuten pitää mennä Eurantien yleiseen saunaan eikä Holmström jaksaisi jatkaa istuntoa saunan lauteilla.

Istuntosaliin on lyhyt matka, aulan yli ja kaksoisovien lävitse. Jutussa ei pitäisi olla mitään kummallista. Päämies oli nojannut teollisuusraidetta reunustavassa metsikössä kännipäissään liian raskaalla nyrkillä toiseen känniläiseen, joka oli kaatunut ja lyönyt päänsä kiveen. Viinan pehmittämät suonet eivät kestäneet ja kuolemantuottamussyyte siitä tuli.

Puhetta johtaa lainoppinut pormestari Sakari Nietos valjakossaan oikealla ja vasemmalla kunnallisneuvosmies ja oikeusneuvosmies, joita Holmström ei tunne. Nietos osaisi päättää asiat yksinkin, mutta laki määrää raastuvanoikeuden kokoonpanon. Kaupungin rajan takana maaseudulla Helsingin pitäjässä riittää yksi tuomari mittaamaan vaikka elinkautisen. Lautamiehiä on tosin siellä oltava seitsemän, kaksi joutaa kahvinkeittoon ja kokoonpano säilyy vielä tuomionvoipana.

Syyttäjän paikalla istuu tänään kaupunginviskaali Juhani Tamsi. Hän on urallaan siinä pisteessä, että mäkiauto vie vain alaspäin, kuten muitakin salissa keskeisiä rooleja näytteleviä lakimiehiä. Tamsi nyökkää Holmströmille ja kääntää katseensa pöydälle oleviin papereihin. Niitä ei ole paljon: tutkintapöytäkirja, syytekirjelmä, syytetyn virkatodistus ja rikosrekisteriote, joka on Virtasen elämäntyylistä huolimatta säilynyt puhtaana. Virtanen ei näemmä ole riidanhaastaja, vaikka taistelu viimeisestä pullon pohjallisesta saattaa joskus olla veristä.

Kaikki lakimiehet ovat saman ikäisiä, opiskelleet samaan aikaan kahden sadan metrin päässä yliopistossa, kuuluvat samaan ammattijärjestöön ja ryyppäävät samassa kapakassa. Täällä he solahtavat omiin ammattirooleihinsa kuin hauki kaislikkoon tuntematta toisiansa. Holmströmin päämies ei huomaa mitään, muut neuvosmiehet eivät tiedä mitään eikä raastuvanoikeuden sokea sihteeri näe mitään. Hän vain kirjoittaa mitä kuulee sanottavan tai käsketään kirjoittaa.

Oikeudenkäynnin ensimmäinen täsmäytyspiste on kun asianosaiset tuomarin kehotuksesta istuvat alas. Se on kuin suvanto putouksen jälkeen tai hetki jolloin tuuli seisahtaa ja vaihtaa suuntaansa. Holmström katselee ikkunasta ulos ja miettii millä valtuudella he päättävät Virtasen kohtalosta. Jutun liike ei pysähdy, kun se kerran on virtaamaan pantu. He kaikki saavat elantonsa tönimällä juttua eteenpäin, rasvaamalla sen laakereita kunnes rattaat, jolle se on lastattu peruutettaisiin talliin ja ovet pantaisiin kiinni. Miksi toiset asiat tulevat julki ja toiset jäävät piiloon? Virtasen kohtalona on olla hyvä huono esimerkki: näin käy kun rikkoo lakia. Vaan kuka siitä ottaisi opikseen? Virtasella ei ole sukulaisia, lehteen ei kukaan asiasta kirjoita ja kaikki istuntosalissa numero 3 ovat niin paatuneita, ettei tuomio heidän kunnollisuuttaan vahvistaisi.

Holmströmin ajatus palaa istuntosaliin, kun tuomari kysyy toisen kerran hänen päämiehensä henkilötietoja, vaikka ne ovat asiakirjoissa. Luuleeko Nietos, että hän raahaisi saliin väärän päämiehen.

- Syyttäjä, olkaa hyvä,

kehottaa tuomari Tamsia, joka kolistelee pystyyn pajattamaan syytteen yksin teoin tehdystä pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta. Uhrilta oli löytynyt sormuksen jättämä nirhauma poskipäästä. Holmström epäilee, että sormus on löytynyt pääsiäismunasta, luultavasti Virtanen on jo aikaa sitten kanittanut kaiken rahanarvoisen. Muut vammat paljastuivat vasta ruumiinavauksessa, oleellisinta tässä tapauksessa oli ollut päänavaus, aivokalvon alla oli ollut verenvuoto takaraivoon.

Käsittelyn pääavaus Holmströmiltä on kiistää syyte pahoinpitelystä, vedota päämiehen tahrattomaan menneisyyteen ja mutista epäselvästi jotain kuolemantuottamuksesta. Tapaus on selvä ja Holmströmin lahjat menevät sen ajamisessa hukkaan. Niin muiltakin. Vain huomiota herättävä henkirikos saisi samentuneet lakimiesten silmät kirkastumaan. Tuomari Nietos voisi syttyä myös lapseen kohdistuneesta haureudesta, pahat kielet kertovat tämän olevan pikkuisiin päin kallellaan.

Tuomari alkaa perinpohjaisesti käydä läpi Virtasen tutkintapöytäkirjan kertomusta.

”Menimme ratapihan luona olevaan kivibaarina tunnettuun paikkaan, jossa meillä oli tapana hyvällä ilmalla kokoontua. Tällä kertaa minä olin hakenut pullon soppaa (Sorbusta, kuulustelijan lisäys) Inarintien Alkosta.”

- Pitääkö tämä Virtanen paikkansa Nietos kysyy.
- Pitää.
- Ja sitten viinasta tuli riita ja löitte kaverianne naamaan niin, että hän kaatui.
- Niin.

Käsittely puuduttaa kuin epiduraali selkäytimeen, mutta molempiin suuntiin. Nietos hoitaa kuulustelun ja Tamsi lukee Ilta-Sanomia.

-       Ja syyttäjä jättänee jutun päätettäväksi, kysyy puheenjohtaja lopulta.
-       Jätetään päätettäväksi.
-       Puolustus pyytää lievää tuomiota, päämieheni on juuri saanut työpaikan ja tyttöystävällä on laskettu aika kuukauden päästä.
-       Olkaa hyvä ja menkää ulos odottamaan päätöstä.

Eiköhän se riitä, että menemme ulos istuntosalista ajattelee Holmström pitäessään ovea avoinna päämiehelleen. Myös syyttäjä tulee odotushuoneen puolelle. Holmström ja Tamsi lompsivat asianajajien taukohuoneeseen ja Virtanen menee ulos tupakalle.

-       Tänään siitä tulee kolmekymmentä vuotta.
-       Tervan haju tuo sen aina mieleen.
-       Makasiinin terva tarttui uuteen takkiini. Se oli siinä niin kauan kuin takkia käytin. Otatko Jussi tervapastillin?

Holmström ojentaa ruttuisen askin ja Tamsi tarttuu siihen.

Minä, Nisse ja Sakke kuljimme aina yhdessä. Olimme kolme muskettisoturia, joita sitoi veljeys, vapaus ja hölmöilystä pidetään päät kiinni.

Tuolla kerralla mukana oli myös Saken tuttu Pena. Pena kuului Saken kanssa parempiin piireihin ja rehenteli korttelin ainoalla levarilla. Hänet oli hyväksytty mukaan sillä ehdolla, että hakisi brenkkua Inarintien Alkosta. Kassissa oli pullo Porvoon lankkua.

Oli ensimmäinen lämmin ilta sinä kesänä. Olimme kaikki kesätöissä lautatarhalla ja tuore tili poltteli taskussa. Se oli viimeinen vapaavalintainen kesä, seuraavana vuonna kirjoitettaisiin ylioppilaiksi ja pyrittäisiin oikeustieteelliseen.

Aurinko oli vielä korkealla ja valo osui kohtisuoraan makasiinirakennuksen seinään. Se oli maalattu tervalla, jonka tuoksu putsasi sieraimet. Hormonit virtailivat ja testosteroni tiukkui.

Makasiinin edessä oli lastauslaituri. Sen alla ruosteiset raiteet johtivat kohti satamaa ja toiseen suuntaan pääradalle päin. Junia meni niin harvaan, että raiteet eivät pysyneet kiiltävinä. Sen sijaan pojat poistivat ruostetta ruokatorvesta ahkerasti ja kun pullon pinta oli laskeutunut etiketin yläreunan tasalle, siirtyi keskustelu tyttöihin.

Pena alkoi arvostella Saken tyttöystävää, joka ei tosin tiennyt olevansa tyttöystävä, 12 v. Yritin Nissen kanssa vaimentaa Penan, mutta höyryä oli jo sen verran, ettei se tehonnut. Pojat sätkähtivät pystyyn ja kävivät kiinni toisiinsa. Sakke kuristi Penaa kurkusta kaksin käsin. Penalla ei ollut askelmerkki kohdallaan ja hän astui laiturin reunalta kymmenen senttiä yli ja putosi raiteille. Sammui siihen tai löi päänsä ja menetti tajunsa.

Sakke uhosi, että se oli sille oikein ja laskevan auringon kajossa kusi vielä päälle. Minä olin Nissen kanssa hiljaisempi. Penaan taisi sattua. Sakke oli sitä mieltä, että jääköön siihen kunnes herää ja me lähdimme kotiin.

Yön aikana rataosuudella oli kulkenut järjestelyveturi, joka oli erottanut Penan pään vartalosta. Kuristusjäljet kaulalla menivät ratapölkkyjen väliin. Ei se ensimmäinen kerta ollut kun joku oli kännissä kussut housuunsa ja sammunut raiteille. Sanomalehdessä oli tapauksesta lyhyt maininta. Muskettisoturit eivät asiasta maininneet kolmeenkymmeneen vuoteen.

Tuomion harkinta kestää kohtuuttoman kauan. Tällä menolla Holmström joutuu juoksemaan Alkoon.

-       Syyttäjä vastaan Virtanen jutussa annetaan tuomio, asianosaiset istuntosaliin, Sakke kuuluttaa kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Tuomionluvun jälkeen Sakke toteaa, että Eurantiellä on sauna lämpimänä. Sihteeri ei kirjoita sitä pöytäkirjaan.

TS 29.9.2015

lauantai 9. toukokuuta 2015

Lävistys


Vinttikomerossaan neito tunsi, että hetki on tullut. Aurinko lämmittää kaupungin reunalla rintamamiestalon yläkertaa ja ajaa feromonit liikkeelle. Oliko edellisestä kerrasta niin pitkä aika. Talvi oli ollut kylmä ja puutteellinen eikä asunto antanut tilaa riehahtelulle.  Neito oikoo jäseniään ja tarkastelee sääriään – olisiko syytä siistiä niitä. Antaa olla, kyllä hippityyli vielä vetoaa. Kynnet ovat kauniit eikä ripsissäkään ole moittimista.

Arska ja minä olemme menossa tilauslinjalla muiden mukana luokkaretkelle eläintieteelliseen museoon. Olisimme halunneet mennä Turkuun ja Turun linnaan, mutta emme päässeet kotikaupunkia pitemmälle. Museon edessä on hirvi, mutta onneksi vain patsaana. Se tuskin aiheuttaa hirvikolaria.

Museossa haisee kemikaalille. Se on varmaan formaldehydin, lattiavahan ja säilöntäpurkkien spriin sekoitus. Opettaja jää hankkimaan pääsylippuja, mutta me silpaisemme Arskan kanssa kierreportaita yläkertaan. Siellä on kaksipäinen vasikka, joka katsoo meitä toinen pää kallellaan ja toinen vaakasuorassa.

Yläkerran ovi on tiukka eikä tahdo aueta. Varauloskäynti on ulkovintissä, paikassa, jossa kaksi vajaakanttista lautaa on sattunut samaan kohtaan. Laudoituksessa on suikulainen aukko, kuin karjalanpiirakka pystyasennossa, mutta isompi. Seinä on varjon puolella, mutta aurinko osuu vastapäiseen pihariviin ja saa punamullan hehkumaan kuin perhosen siiven. Neitonen hivuttautuu salaa ulos, ettei kasvimaata kuokkiva mustatakki huomaisi sitä ja onnistuu.

Museossa on monenlaisia eläimiä, minusta kudu –antilooppi nytkähtää, mutta Arska sanoo:

-       se on täytetty,

ja niin se onkin, mutta liikahtiko se silti.

Lasin takana oleviin biotooppeihin on sijoitettu eläimiä luonnolliseen ympäristöön. Kun painaa nappia, ne ovat rivissä kuin isosiskoni haitarin säestyspuolen nappulat, valo syttyy töyhtötiaisen pyrstössä kuusen oksalla. Hetken päästä valo sammuu, mutta me koetamme Arskan kanssa nappuloita nopeasti painamalla saada ne kaikki palamaan samanaikaisesti. Opettaja lähestyy muun luokan kanssa kaksi hikarityttöä käsipuolessaan. Me menemme alta pois.

Laskeudumme pohjakerrokseen, jossa isot kaksoisovet ovat raollaan. Ovessa lukee: vain henkilökunnalle, mutta emme anna sen häiritä, koska henkilökuntaa ei ole näkyvissä. Huoneessa on lasihyllyillä loputtomiin purnukoita, joissa on olmin kelmeitä sammakoita ja käärmeen sikiöitä viinassa uiskentelemassa. Siellä on myös pieniä jyrsijän pääkalloja pitkät etuhampaat ristissä.

Etenemme varovasti hyllyjen välissä. Ne yltävät kattoon asti. Huoneen takaseinällä on isoja kaappeja, joissa on laatikoita päällekkäin yhtä tiheässä kuin meidän keittiössä leikkuulautoja. Vedän yhden laatikon auki. Se on täynnä perhosia. Vieri vieressä samanlaisia neulaan pistettyjä mitättömän näköisiä yöperhosia. Laatikko liukuu laakereillaan äänettömästi kiinni. Avaan seuraavan. Siellä on punaisia isosilmäisiä päiväperhosia.  Tunnistan nokkosperhosen. Yhdessä rivissä on nokkosperhosen näköisiä isoja lepattajia. Perhoset on lävistetty neulalla ja perhosen alapuolella on pieni lappu, jossa lukee: Nymphalis Io, leg. Adolf Lilius, 12.7.1969.

Neito siirtyy piharivin seinustalle ja asettuu aurinkoon. Se räpyttelee hetken silmiään ennen kuin sulkee ne kokonaan ja alkaa nauttia lämmöstä. Sitä riittää vielä neljäksi miljardiksi vuodeksi mutta tämänpäiväinen annos saa nesteen kiertämään suonissa. Neito näyttää auringonvalossa ikäneitoselta, jolta meikki on jäänyt viimeistelemättä.

Kotimatkalla bussissa muut puhuvat kaksipäisestä vasikasta ja museon katossa roikkuneesta delfiinistä. Opettaja pyytää etuosaan kertomaan mikrofoniin, mikä oli museossa mieluisinta. Me emme Arskan kanssa mene. Jäisimme kiinni.

Päätämme ryhtyä keräämään perhosia. Meillä on kotona kirjahyllyssä pieni vihreä kirja, jossa on perhosen kuvia ja lopussa perhostenkeräilyjuttuja. Äiti ompelee minulle vanhasta tylli –verhosta perhoshaavin, johon varsi saadaan katkenneesta suksisauvasta. Rautalanka pitää haavin suun auki. Pussin pohja pitää olla tasainen eikä suippo, jotta perhoset eivät jauhaudu rikki.

Arskan äiti on työssä apteekissa. Käymme ostamassa pienen pullon etikkaeetteriä. Sillä otetaan perhoselta henki pois purkissa, jonka pohjalla olevaan pumpuliin on imeytetty pari tippaa myrkkyä.

Kun ikäneito on saanut veren kiertämään, se lähtee kohti kaupunkia. Lenseä kevättuuli pyörittelee hameenhelmoja ja saa neidon hypähtelemään sinne tänne.

Kerrostalon vieressä on joutomaa, jossa kasvaa pujoa ja nokkosta. Sinne suuntaamme Arskan kanssa haavit olalla.  Selkärepussa on auschwitz, jolla kaasutamme perhoset kuoliaiksi.

Neitoperhonen haistaa nokkosen, jota se on toukkana syönyt. Nokkonen on sille äidinmaitoa. Joutomaalla on myös ohdakkeita. Sellaisen kukalle perhonen laskeutuu ja alkaa imeä keväistä mesiateriaa siivet supussa ja posket lommolla.

Askeleemme on jo malttamaton. Aukiolla ei näy perhosia, mutta kun kahlaamme kasvustossa, muutama valkoinen perhonen lähtee lentoon. Samassa huomaan ohdakkeessa ison perhosen, jonka siiven aluset ovat mustat. Huitaisen haavillani ja perhonen putoaa sen pohjalle. Huudan innoissani Arskalle, elämäni ensimmäinen perhonen.  Ujutan etikkaeetteripurkin haaviin ja kalastan perhosen siihen ja nopeasti kansi päälle. Sanon Arskalle, että nyt lähdemme kotiin panemaan perhosen lautaan.

Isä on tehnyt minulle haapalaudasta kuivatustelineen. Kahden puun välissä on pieni rako. Laudat isä höyläsi loivaksi kiilaksi, että perhoset asettuisivat kuivuessaan kauniisti.
Perhonen liikkuu vielä purkissa vähän, mutta kun liike on pysähtynyt otan heti sen pois ja työnnän nuppineulan keskiruumiin lävitse. Panen perhosen pinteliin, levitän sen siivet ja kiinnitän ne neuloilla ja paperiliuskoilla.

Neitoperhonen, lat. Nyphalis Io. Sillä on pitkät tuntosarvet ja kauniit punaiset siivet, joissa on isot silmät.

Otan seuraavana päivänä perhosen irti laudasta, siirtääkseni sen ikkunalliseen paitalaatikkoon, jossa on pohjalla styroksilevy. Se alkaakin räpistellä ja putoaa lattialle. Nuppinaula selkäkilvessä on liian raskas kuorma. Perhonen hakkaa siivillään kuin suomen lippu kahdeksan boforin tuulessa ja menee pitkin lattiaa. Ennen kuin saan sen kiinni ja etikkaeetteripurkkiin on se hakannut siipisuomunsa irti ja on aivan valju. Purkissa eläin vapautetaan kärsimyksistään, mutta siitä ei ole enää perhoskokoelmani ensimmäiseksi yksilöksi.

Ja mikä oli tarinan opetus: ei kannata ottaa lävistyksiä.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Eräs oikeudenkäynti


ERÄS OIKEUDENKÄYNTI

Maailman tunnetuin oikeudenkäynti oli välitön ja suullinen ja hoidettiin akkusatorisesti eli syyttämisperiaatteen mukaisesti. Sitten menikin parituhatta vuotta ennen kuin Suomessa säädettiin laki oikeudenkäynnistä rikosprosessissa, jossa nämä periaatteet vahvistettiin.

Jeesuksen toimet olivat antaneet ylipapeille ja lainoppineille syytä epäillä, että hän on syyllistynyt rikokseen. Juudas –niminen maailmankaikkeuden hitunen ei tuottanut asiaperusteita rikosepäilylle, mutta auttoi epäillyn tunnistamisessa ja kiinniotossa. Rikoksesta epäillyt ovat taipuvaisia välttelemään oikeudenkäyntiä ja vangitseminen puutarhassa varmisti mahdollisuuden kuulustella epäiltyä itseään esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Sillä oli merkitystä myös mahdollisen rangaistuksen täytäntöönpanon turvaamiseksi.

Kiinniottajat olivat roomalaisia sotilaita ja vapaaehtoisia siviileitä, täydennyspoliiseja. Vangitseminen ei sujunut aivan ongelmitta, koska Pietari laittoi hanttiin ja löi miekalla korvan irti eräältä kiinniottajalta, Malkokselta, joka oli ylipapin palvelija. Malkoksen sukulainen tunnisti myöhemmin Pietarin temppelipihalla ennen kuin kukko lauloi ja oli lähellä ettei hänestä tullut Jeesuksen rikoskumppania.

Korvan irrottaja syyllistyi epäilemättä virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen, mutta teko jäi seurauksitta, koska nyt oltiin pyytämässä isompaa kalaa ja vammat jäivät vähäisiksi Jeesuksen pantua korvan takaisin paikalleen.

Jeesus moitiskeli Pietaria miekkaan tarttumisesta vaikka itse tiesi, että hänen joukkonsa varustukseen kuului kaksi miekkaa. Kun on varustauduttu, varustukseen usein turvaudutaan. Sen vuoksi teräaseen kantaminen yleisellä paikalla on nyttemmin kielletty.

Kiinni pysyminen varmistettiin panemalla Jeesus köysiin.

Esitutkinta käynnistyi ylipapin ja lainoppineiden suorittamalla kuulustelulla. Yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiä periaatteita on asianosaisen mahdollisuus sanoa haluamansa: kuulemisperiaate. Jeesus käytti tilaisuuden hyväkseen tässä vaiheessa, mutta turvautui myöhemmin vieläkin voimassa olevaan oikeuteen olla sanomatta mitään, ainakin hän oli hyvin lyhytsanainen. Rikoksesta epäillyn ja syytetyn ei tarvitse edistää oman syyllisyytensä selvittämistä eikä hänellä ole totuudessa pysymisvelvollisuutta.

Esitutkinnassa kuultiin monia todistajia, mutta heidän kertomuksensa olivat siinä määrin ristiriitaisia (sana sopii tähän yhteyteen), että ne eivät riittäneet näytöksi seuraavaan portaaseen, todennäköisiin syihin syytteen tueksi. Jeesuksen olisi kannattanut olla lausumatta mitään sillä se mitä hän itse sanoi muodostui lopulta raskauttavaksi näytöksi. Lausuma täytti virkavallan anastuksen (Jumalan) ja jumalanpilkan yhdistelmän tunnusmerkistön, jolla ylipappien mitta täyttyi.

Esitutkinnan ja syyttämisen hoiti sama taho: ylipapit ja kirjanoppineet. Menettely oli sama kuin suomalaisessa nimismiesjärjestelmässä, jossa nimismies tutki ja syytti kihlakunnanoikeudessa.

Oikeudenkäyntiaineisto esitettiin suoraan ja välittömästi sille oikeuden kokoonpanolle, joka ratkaisisi asian. Juttu istuttiin yhden tuomarin kokoonpanossa, jossa tuomarina oli maaherra Pilatus. Oikeudenkäynti oli suullinen, se ei ollut edes suullis-pöytäkirjallinen niin kuin Suomessa ennen vuotta 1997 ja nykyisinkin, jos näyttää siltä, että puheet esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä kulkevat eri tahtiin.

Asianajolaitos ei ollut vielä kehittynyt niin pitkälle, että Jeesuksella olisi ollut avustajaa. Olisi ehkä kannattanut olla, mutta ilmeisesti asianajajia ei haluttu sotkemaan maailmanhistoriallisesti merkittävän jutun lopputulosta. 

Tuohon aikaan katsottiin myös, että oikeudenmukainen tuomari voisi yksin ratkaista asian. Pilatus ottikin huomioon Jeesuksen puolesta puhuvat seikat ja katsoi ettei näyttö oikein riitä ja epäili koko oikeudenkäynnin motiiviksi kateutta.

Oikeudenkäynti oli avointa ja läpinäkyvää, koska yleisö saattoi seurata sitä. Oikeudenkäynnin lopputulokseen pyrkivät tosin vaikuttamaan ulkopuoliset tahot. Pilatus kävi oikeudenkäynnin aikana vuoropuhelua palatsin pihalla olleiden juutalaisten kanssa, jotka vaativat langettavaa tuomiota ja vaimonsa kanssa, joka pyysi Pilatusta säästämään miehen. Nykyisin päätösharkinta on salaista ja hyvästä syystä.

Näyttö ei Pilatukselle riittänyt ja hän yritti luikerrella tilanteesta tarjoamalla tavan mukaisesti armoa rosvo Barabbakselle tai Jeesukselle. Kansa huusi vapaaksi Barabbaksen ja Pilatus asiallisesti ottaen tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ristiinnaulitsemalla vaikka tuomiolauselma ilmensi lähinnä välinpitämättömyyttä. Liitännäisrangaistuksena hän ruoskitutti Jeesuksen.

Nykyisen median roolia hoitivat kansa ja sotilaat lyömällä ja pilkkaamalla epäiltyä, syytettyä ja tuomittua oikeudenkäynnin eri vaiheissa.

Muutoksenhakuoikeutta ei ollut ja täytäntöönpanoon ryhdyttiin varsin pian. Eräänlaisena liitännäisseuraamuksena voitaneen pitää velvoitetta kantaa itse täytäntöönpanoväline. Jeesuksen voimien loputtua ristin kantajaksi pakotettiin vapaaehtoiseksi paikalle osunut töllistelijä Simon Kyreneläinen.

Ainoa tunnettu oikeudenkäyntiin liittyvä kirjallinen asiakirja on Jeesuksen ristiin naulattu taulu, täytäntöönpanoasiakirja, johon Pilatus oli kirjoittanut lyhenteen I.N.R.I. Siitä hän sentään piti päänsä, vaikka teksti ei  kelvannut ylipapeille. Viestinnällisesti riittävän informaatioarvon saamiseksi teksti oli kolmella kielellä.

Jeesuksen omaisuus, vaateparsi, meni valtiolle, joskin sotilaat vetivät välistä heittämällä siitä arpaa. Täytäntöönpanoviranomaisina sotilaat hoitivat muutkin käytännön toimet, joidenkin mielestä hutiloiden.

Siitä syntyikin uusi uskonto.